Miten ihminen voi olla samaan aikaan näin sekaisin ja selvillä vesillä? En ole kirjoittanut tänne pitkään aikaan kun en ole osannut pukea ajatuksiani sanoiksi. Olen henkisesti ihan raunio mutta ulkoiset asia kuten arjen hoitaminen alkaa jälleen sujua. Kämppäkin alkaa muistuttamaan enemmän kotia kun imuri ja tiskiharja pysyy kädessä ilman pakkopullaa. Sosiaalisesti en ole vieläkään voimissani. Jaksan kyllä tavata ihmisiä mutta pääsääntöisesti väsyn helposti. Kaupungilla asiointi on ihan minimissään. Saan tsempattua itseäni välillä paremmin ja välillä ulkomaailma on pelottavinta mitä tiedän..
Katselin tässä yhtä kuvaa jossa oli vanhoja luokkakavereitani ja jostain syvemmältä mieleni syövereistä tuli ajatus että olen heille kateellinen. Olen kateellinen eletystä nuoruudesta, vapaudesta valita, terveestä minästä, turvallisesta lapsuudesta ja siitä kaikesta millaista kuvittelen että elämän pitäisi olla. Tiedostan kyllä että jokaisella meillä on omat ongelmamme ja haasteemme mutta tunnistan itsessäni katkeruuden siemenen. Olen joutunut kokemaan asioita joita kenenkään ei tulisi kokea mutta antaako se minulle oikeuden olla katkera? En voita sillä mitään, en saa mennyttä tekemättömäksi.
Olin tässä ulkona parin kaverin kanssa ja huomasin siinä samassa että voin olla ihan normaali oma itseni. En tarvitse suojakuortani, kunhan uskallan ottaa askeleen ensimmäisenkin. Saunan lämmössä kuuntelin kehoani ja tunsin pitkästä aikaa kuuluvani siihen ja jopa viihtyväni. Olin läsnä. Kehollisuus on yksi asia mitä olen kovin paljon miettinyt viime aikoina. Mitä insesti saakaan aikaan kehossa? Miten kehomuisti toimii ja kuinka voin parantaa siihen jääneet traumani? Olen lähes aina kokenut häpeää, itseinhoa itseäni kohtaan joka on vienyt paljon itseluottamuksestani. Pienenä mieleni oli hyvin hämmentynyt sekametelisoppa joka risteili pelon ja kauhun maailmasta aina salaisimpiin haavekuviin. Ääretön kesätaivas pilvineen oli minun ihmetykseni ja pimeät yöt peikkoni. Olen ”huoltanut” mieltäni nyt monia vuosia istumalla kallonkutistajalla mutta riittääkö se? Mikä parantaa kehoni, millä tyydytän jatkuvan pelkoni? Koska alan pitää itsestäni? Olen lukenut jonkun verran roseterapiasta ja tänä aamuna törmäsin netissä muihin hoitomuotoihin.. Hmm. Onko kellään kokemuksia?
Yksi asia johon tästä sujuvasti päästiinkin on raha. Olen tällä hetkellä Kelan tukemassa terapiassa josta omavastuu osuuteni on yllättävän iso osa. Olen maksellut kiltisti omaa osuuttani ja saanut tulla huomaamaan että taloudellinen puoli itsensä hoitamisessa onkin varsin kallista. Sitähän voisi kevyesti ajatella että no totta kai jokainen maksaa itse oman hoitonsa jos sellaiseen ryhtyy. Niin minäkin haluaisin tehdä mutta mitäs sitten kun rahat ei riitä, töihin ei pääse kun kunto on niin alhainen ja terapian tarve on suuri? Sosiaalitoimi ei ole vielä tähän päivään mennessä laskelmiensa perusteella tullut siihen tulokseen että olisin harkinnain varaiseen apuun tai muuhun vastaavaan oikeutettu. Avun saaminen tälläisessa asiassa tuntuu olevan perin vaikeaa. Kuinka moni meistä kamppaileekaan tämän asian kanssa? Olen saanut valtavasti apua terapeutiltani tämän asian hoitamiseksi ja hän jopa kirjoitti lausunnon jossa puoltaa ehdottomasti että saisin tukea käyntieni jatkamiseen. MT toimiston täti ohjeisti minua hakemaan vammaistukea johon en selvästikään ole oikeutettu sillä masennukseni ei sentään ole sillä tasolla että olisin ko. avun piiriin kuuluva. Ellei Kela sitten päätä katsoa että olen vammautunut niin pysyvästi että terapiani on osa arkipäiväiväistä hoitoani. Näinhän se on mutta eivät he sitä määritä sentään vammaksi. Jos jollakin on asiasta kokemuksia kuulisin mielelläni sillä ole aivan hukassa miten jatkaa tästä eteenpäin. En millään saata uskoa että olen taistellut pari vuotta saadakseni apua ja nyt se on kiinni siitä etten ole tarpeeksi varakas..